Hyvät Hapkidoystävät.
Olipas kerran sammakkoryhmä. Osa ryhmästä oli juuri nuijapäänvaiheesta seuravia, kuitenkin hyviä uimareita ja innokkaita pitämään ääntä varsinkin illalla.
Toiset taas polskivat jo iät ja ajat samassa lammikossa.
Se päivä tuli, että koko sammakkoryhmä lähti retkelle. Ploing- ploing ja iloiset sammakot pomppivat eteenpäin kunnes ryhmä…, ei nyt voi puhua sammakko”parvesta”, tai sammakko”laumasta”… Sanotaan, että se oli “seura”: Eli sammakkoseura saapui maatilalle.
Mahtavalta vaikutti: eläimet, traktorit, puita ja heinä ja kenties mitä vaan. Kaikki näkivät jotain kiinnostavaa ja lähtivät uutta maailmaa tutkimaan.
Yksi heistä havaitsi raolla oleva ikkunan.
Tämä oli kutsu tai suorasti haaste. He päättivät jatkaa tutkimusretkeä ja kaikki hyppäsivät iloisesti sisään.
Vastaan tuli iso saavi juuri lypsettyä maitoa. Porukka tajusi heti, että ongelma oli lähellä ja yhdessä he päättivät polskia niin kun se olisi viimeinen päivä. jotain oli mielessä mikä piti heidät pinnalla eikä kukaan antanut periksi.
Kaikki tietävät mitä tällaisessa tilanteessa voi tapahtua…
Maito muuttuu kermaksi, ja kerma muuttuu voiksi: kova pinta kantaa ja antaa uuden pohjan.
Minun Hapkidomatka on ollut mahtava. 28 vuotta elämästäni on kulkenut tatamin kautta Helsingin Hapkido’ssa.
Toivon, että joku teistä saa ainekin puolet mun ilosta mikä olen saanut Hapkido’sta. Joka ikinen hetki on ollut nautinto joka minä kutsun “Tatamin Taiaksi”.
Kaikki alkoi kun vein meidän lapset järkevään harrastukseen vuonna 1997. Meidän lapset ovat aikuisia nyt ja jokainen osaa etupotkun, S-lukon tai jonkun kiva (kivulias) sormilukon. Nyt Helsingin Hapkido’n laiva viedään turvaan.
Matka on ollut osaksi arkkielämän ohjenuoranna ja varmasti pysyy sellaisena. Varsinkin Eijasta ja muustakin Hapkidoporukkasta tuli elämän ystäviä. Ilo oli valtava kun sain “puolikova” kuntoon, sain ymmärtämään miten tämä “ABO suorasta otteesta” oikeasti toimii ja miksi kyynärpäälyönti on niin loistava.
Helsingin Hapkidossa on ollut montaa sataa oppilasta joista suurin osa lapsia, jotka osaksi kasvoivat aikuiseksi.
Kiina, Abu Dhabi, Viro, Suomi, Korea,Vietnam, Pakistan, Bangladesh, Somalia, Saksa, Etiopia, Intia, Kroatia, Venäjä, Eritrea, Irak ja Iran… kaikki samalla tatamilla, jokaisella hymy kasvoilla , jokaisella oma paikka, jokaiselle pieni jalokivi elämään.
Vuosia sitten pidin lasten treenit.
Niin kun usein kysyin ennen loppumietiskelyä,
oliko hyvät treenit?,
tuliko opittua mitään tänään?,
ja olisko toiveita.
Nuori Roosa nosti kättä.
“Kerro mitä toivot Roosa”.
“Haluaisin kissanpennun”.
“You don’t know what you’ve got until it’s gone” sano Joni Mitchell.
“Elämän tarkoitus on sitä mitä sille haluat antaa” sano Tuomari Nurmio.
Mitä minä voisin vielä sanoa?…
KIITOS.
— Hans
The moment of meditation before wrapping up.
Once upon a time there was this group of frogs. Some of them just left the pollywog stage, still, firmly swimming around and being noisy, specially in the evenings.
Others were splashing in the same old pool for ages.
There came this day that these frogs set off for a journey. Ploing–ploing —this jolly bunch jumped cheerfully ahead until this group… well I would not call it a “flock” of frogs, neither a “herd” of frogs… let’s say this was a “club”, a “school” maybe…
Anyway this club of frogs arrived at a farm. It looked great: animals, tractors, this and that and all kinds of things. Everyone found something interesting and started to discover something new.
One of them spotted an open window!
This was an invitation or otherwise a challenge.
They all decided to continue the exploration and one after the other jumped inside full of exitement…
They landed into this big tub filled with freshly milked cow milk.
It did not take much to realize that this meant trouble so they all started to splash and swim like never before.
Some thing in their mind kept them on the surface. No one gave in or did give up.
Well everybody knows what may happen in an occasion like this: the cream on top of the milk turned into butter and gave a solid bottom for a new start.
My Hapkido journey has been a great one. 28 years of this life I spent on the mat of which 25 years in the name of Helsingin Hapkido.
I wish that at least some of you get at least half of the pleasure I got from Hapkido.
Every single moment has been a joy for me which I call “The magic of the mat”.
It all started out when I found a reasonable hobby for our children in the year 1997. They are all grown ups by now but they still know a frontal snap kick, S-lock or a nice (nasty) hand attack.
Now it is time to bring our ship to a save harbour and leave it as a sign of a great adventure.
My journey has been a leading part of my daily life and I am sure it will stay like this.
Especially Eija and many others from the Hapkido crowd became friends for life.
It was a pleasure to fix your rolling into side, to make you understand how the Arm bar over works and to make you realize why the
elbow strike is just great.
We have had so many students, most of them children.
China, Abu Dhabi, Estonia, Korea, Finland, Vietnam, Pakistan, Bangladesh, Somalia, Germany, Ethiopia, India, Kroatia, Russia, Eritrea, Irak, Iran and Netherlands….. all at the same mat, all with sweat and a smile on the face.
For every one an own place. A little gem for every body.
Some years ago at the children’s class we had our moment of meditation before wrapping up.
As usual I asked, “did you learn something today?” and “does any body have some thing to wish for the next time?”
Roosa raised her hand. “Tell me Roosa what you would like to wish”
“I would like to have small kitten”.
“You don’t know what you’ve got until it’s gone” says Joni Mitchell
“The meaning of life is that what you want to spend on it” says Tuomari Nurmio
For me this is left over to say:
“Thank you very much”.
— Hans
